Reseptikammo

Kammon varhaishistoria

Kerran lapsena minun piti kuoria perunat ja keittää ne valmiiksi, kun muu perhe oli poissa. Tehtävä otti pitemmän ajan kuin olin suunnitellut.  Vasta yksi pottu oli kuorittuna, kun toiset tulivat kotiin.

Aikuisten poissa ollessa keksimme keittää puuroa siskon kanssa. Vanhempia kohtasi kamala näky: keittiön lattia oli kauraryynien peitossa, puuro palanut pohjaan.

Kakkutaikinankin teimme kerran salaa ja söimme kaiken ennen paistamista. Tämä teko oli harkittu, eihän taikinaa saanut koskaan tarpeeksi, korkeintaan nuolla kulhon ja vispilän.

Kotitaloutta ja opiskeludieettiä

Koulussa tytöt opiskelivat kotitaloutta. Pidettiin koe, jossa valmistettiin ateria koko luokalle. Minun tehtäväkseni tuli jälkiruokakiisseli. Harjoittelin ahkerasti kotona, hyvää tuli. Koulussa opettaja oli varannut ainekset, mutta perunajauhojen sijasta olikin maissijauhoja. Kyyneleet silmissä nieleskelin paakkuista soppaani opettajan ja luokkakaverien haukkujen säestyksellä.

Opiskeluaikana budjetti oli tiukoilla. Kaveri keksi jatkaa niukkaa opintolainaa (sen hän kulutti pääasiallisesti kaljaan) hankkimalla tilaajia ruokareseptikorteille. Emme kehdanneet kieltäytyä, ystävää piti auttaa. Saimme kuukausittain kirjelähetyksen, joka sisälsi muutaman reseptikortin. Pian paljastui, että kysymys oli todellisista gourmetherkuista, joiden kaikkia aineksia ei silloin ollut tarjolla pohjoisessa yliopistokaupungissa, tuskin koko Suomessakaan ainakaan ympärivuotisesti.

Sentään yhden ohjeen pystyin toteuttamaan: se oli grahamsämpylät. Niin hyviä en ole onnistunut leipomaan enää koskaan. Harmi vain, että kortti katosi, varmaan niiden kymmenien tarpeettomien mukana.

Varsinainen este herkuttelulle oli opiskelijan rahatilanne. Piti tyytyä perunaan ja silakkaan, tonnikalaa tuskin olikaan vielä.

Ruokatraumoja jouluateriasta

Ensimmäinen ostamani joulukinkku oli pilaantunut. En vaan tajunnut sitä silloin, syytin itseäni. Kamalan löyhkän pelästyttämänä ostin aina valmiin sinkkukinkun. Se muistutti lauantaimakkaraa ja maistui hirveältä. Kerran ostin pienen kalkkunan jouluksi. En ymmärtänyt  tarpeeksi marinoinnista ja tulos oli sitkeä mauton purukumiliha.

Yritin kerran itse tehtyä torttutaikinaa: kaulitaan ja käännetään. Ei tullut torttuja, koko komeus lensi roskaämpäriin.

Muita leipomismokia

Etenkin leipomisen suhteen tunsin alemmuutta. Paistokseni jäivät likilaskuisiksi. Tajusin vasta vuosien jälkeen, että uunin luukussa oli vika. Se falskasi ja siksi kakku ei kohonnut tai tortusta tullut lehtevää.

Vielä julkinen nöyryytys: Teimme työpaikalla suuren määrän täytekakkuja kaupungin pikkujouluun. Kakut koristeltiin kermavaahdolla ja hedelmäpaloilla. Seuraavana päivänä joku kysyi kahvihuoneessa, oliko juhlista jäänyt mitään herkkuja jäljelle. Yksi kollega ilmoitti, että oli toki: ”Se ruma kakku, jota ei kehdattu laittaa tarjolle.” Arvannette kenen tekemä se oli.

Pienempiä vahinkoja on sattunut, hiiva unohtunut kauppaan, leivinjauho taikinasta tai suola makaronilaatikosta, palohälytin lauennut huutamaan kun piparit palavat uuniin. 

Viimeisin katastrofi on parin viikon takaa. Piparitalo hajosi koontivaiheessa ja kuuma sokeri teki palohaavan peukaloon. Lapsukaiset ja vävy olivat iloisia, kun saivat syödä taloraunion heti, eipä tarvinnut odottaa pyhien yli.

Reseptikammon psykologiset juuret

Reseptien kieli on täsmällistä:  Ainekset ja niiden määrät ilmoitetaan tarkasti, grammalleen. Jo alussa tökkää pahasti, hoisin kastikkeesta et ole kuullutkaan, pankojauhoa  ei myydä  lähikaupassa , kaapissa ei ole juustokuminaa tai vehnäjauhoista puuttuu 1 dl. Mistä tiedän paljonko on 300 g sitä tai tuota. Miksi sitä ei voi laittaa vaikka desilitroina.

Lisäksi mukana on muuta numerotietoa; aikamääriä, lämpötiloja ym. Olen huono matematiikassa, menen paniikkiin kun näen lukuja.

Ruokaohjeessa kerrotaan myös eksaktisti, mitä toimenpiteitä ruuan valmistajalta edellytetään ja missä lämpötilassa tietyt prosessit tulee suorittaa. Luulisi olevan helppoa. Mutta ei. Minusta se on autoritääristä, määräilevää. Teen aina jotakin eri tavalla, alan soveltaa. Pieleen menee.

Yllä mainituista ja muistakin syistä olen joutunut ylittämään korkean uskonpuutteen vuoren, kun eläkkeelle jäätyä olen alkanut tehdä ruokaa ja jopa leipoa. On pitänyt ryhdistäytyä, mennä kauppaan resepti ostoslistana, punnita ainekset ja laittaa munakello soimaan. Netistä löytyy apua, vuosien varrella kootut keittokirjat ja reseptit voisi laittaa paperinkeräykseen.

Vieläkin sattuu ja tapahtuu, mutta parempi  lienee jatkaa sitkeästi, nälkäkuoleman uhalla.