Elämää lonkkaleikkauksen jälkeen

Olen 64-vuotias, nyt eläkkeellä ja asun pääkaupunkiseudulla. Olin lonkkaleikkauksessa reilu kuukausi sitten. Pidin päiväkirjaa ja ajattelin laittaa osan siitä nettiin käytännön vihjeiksi ja ehkä myös rohkaisuksi muille leikkauksesta toipuville.

Miten kaikki alkoi?

Noin kahdeksan vuotta sitten se alkoi: oikeassa nivustaipeessa tuntui joskus kipua, kun astui sivusuuntaan. Työterveyslääkäri syynäsi ultralla, mahdollisuutta lonkkavaivaan ei mainittu. Kipu hävisi välillä, mutta ajan oloon nivustaipeessa alkoi tuntua jatkuvaa jäykkyyttä.

Jooga- ja pilatestunneilla ei kaikki sujunut kuin ennen. Kävin säännöllisesti jumppaamassa ja kävelin paljon, koska ristiselässä ja hartioissa oli särkyjä. Minulle tehtiin myös vaivaisenluuleikkaukset, toisessa jalassa se epäonnistui.­­­­­­­­­­­ Lisäksi jouduin hankkimaan tukipohjalliset matalan jalkaholvin takia.

Jäin eläkkeelle, lonkkavaiva paheni pikkuhiljaa, ja kipu iski tihenevään tahtiin sauvakävely- ja koiranulkoilutuslenkillä.  Välillä meni kuukausia ettei se muistuttanut itsestään pientä jäykkyyttä ja liikerajoitusta lukuun ottamatta.

Sitten lääkäriin!

Mutta koitti sitten sekin päivä, jona ongelman kanssa piti lähteä tosissaan lääkäriin. Nyt vasta sain kuulla faktoja lonkkavaivoista: kysymyksessä on nivelrikko, etenevä sairaus, jota hoidetaan aluksi liikunnalla, sitten lääkkeillä ja lopuksi leikkauksella ellei muu auta.

Röntgenkuvista näkyi ruston hapertuminen, mutta vaurio ei vaikuttanut edenneen kovin pitkälle. Lääkärin mielestä olin vielä kovin nuori (62 v.) leikattavaksi. Panadol ja glukosamiiniresepti mukana lähdin kotiin. Kivut voimistuivat nopeasti ja pian menin uudestaan vastaanotolle, nyt sain jo jumppaohjeetkin.

Glukosamiini ei auttanut, popsin siis vain särkylääkkeitä ja tein jumppaohjelmaa. Menin myös vesijuoksukurssille, mutta huomasin pian että lonkka kipeytyi kovasti altaassa. Yritin kuntosalia, mutta sielläkään en voinut juuri tehdä jalkaliikkeitä. Kävelymatkat lyhenivät, kipu alkoi olla jokapäiväinen ja -öinen kaveri.

Leposäryn voimistuminen oli ratkaiseva tekijä, kun lääkäri laittoi minut leikkausarvioon. Vastaanottoaikaa odottelin muutaman kuukauden, sain myönteisen päätöksen, että minulle laitettaisiin sementitön keinonivel oikeaan lonkkaan.

Olin vihdoin leikkausjonossa. Aikaa kului vielä hammasremontissa muutama kuukausi.  Kun  hammaslääkärin todistus oli lopulta kädessäni, sain soittaa jononhoitajalle.  Viikkoa ennen leikkausta vietin päivän sairaalassa leikkausta ennakoivalla käynnillä, ohjelmaan kuului röntgeniä, laboratoriokokeita ja tietoa tulevasta operaatiosta.

Ensimmäinen leikkaus... ei mennyt ihan niinkuin Strömsössä

Maaliskuussa  2015  koitti suuri päivä: menin syömättä, juomatta ja lähes nukkumatta sairaalaan. Leikkauksen oli määrä tapahtua selkäydinpuudutuksessa, jollaista minulle ei ollutkaan koskaan tehty. En silti pahemmin jännittänyt, olin helpottunut että leikkaus oli järjestynyt.

Mutta kaikki loppui lyhyeen, kun epiduraalipuudutus annettiin. Verenpaine oli laskenut matalaksi ja siihen annettu lääkitys aiheutti sydänkohtauksen. Leikkaus keskeytettiin ja minut kiidätettiin ambulanssilla sydänsairaalaan.

Siellä vietin yhdeksän päivää, diagnoosi oli takotsubo, iäkkäille naisille tyypillinen sydänhalvaus, joka voi johtua vaikkapa äkillisestä mielenjärkytyksestä, minun tapauksessani kuitenkin lääkityksestä, jonka olin saanut verenpaineen laskuun.

Sepelvaltimotutkimuksen sain sivutuotteena, eikä sydämestä löytynyt muutakaan vikaa. Olin helpottunut, molemmilla vanhemmilla ja muilla sukulaisilla on ollut sydänvaivoja.

Takaisin alkupisteeseen

Minut lähetettiin kotiin toipumaan. Ei edes sydänlääkitys ollut tarpeen, mutta leikkausta joutuisin odottamaan taas jonkin aikaa kunnes sydämen jälkitarkastus olisi tehty. Olihan se tietty iso pettymys. Sydänultranjono osoittautui kolme kuukautta pitkäksi, väliin tuli kesä ja kun sydän oli lopulta tarkastettu ja kelvolliseksi havaittu, olikin jo elokuu kun sain uuden leikkausajan.

Lonkka oli ehtinyt mennä tällä välin huonoon kuntoon ja kipeän jalan lihaksisto heikentynyt. Välillä liikuin kyynärsauvan avulla. En voinut suunnitella matkustamista, kaikessa piti ottaa huomioon mahdolliset kävelymatkat.

Särkylääkkeitä otin ensin parasetamolisuositusten ylärajoilla, samoin kolmiolääkettä yöksi, mutta aloin käyttää myös kylmähoitoa, ts. geelipussia kipeän nivelen päällä. Pikkuhiljaa tajusin. että kipu on minun kaveri, siihen ei kuole ja sitä voi huijata myös ajatuksen voimalla.

Ja taas mennään!

Ennen leikkausta siivosin, pesin pyykit ja laitoin kotia kuntoon toipilasaikaa varten. Apuvälineet, kyynärsauvat, korotettu WC, sängynjalat, sukanvetolaite, roskanpoimijan pihdit ja lonkkatyyny olivat valmiina. Olin omasta mielestäni rauhallinen. Vaihtoehtoja oli kaksi, joko leikkaus tai invaliditeetti.

26. 8. 2015 Leikkauspäivä

Preoperatiivisella käynnillä olimme sopineet lääkärin kanssa, että leikkaus tehtäisiin tällä kertaa varmuuden vuoksi nukutuksessa. (Yleensä potilas on selkäydinpuudutuksessa, hänet voidaan vaivuttaa kevyeen uneen tai hän saa kuulokkeisiin musiikkia, joka peittävää pahimmat leikkausäänet.)

Tulen sairaalaan ja tapaan tutut hoitajat ja leikkaavan lääkärin. Saan leikkauspaidan ja pitkät tukisukat jalkaan, kanyylin käteen… tässä kohtaa filmi katkeaa.

Herään sumussa, hoitaja kumartuu ylleni, olen hetken ihan pihalla, sitten alkaa kipu. Tiedän että tämä vaihe olisi helpompi, jos leikkaus olisi tehty spinaalipuudutuksessa. Hoitaja kysyy kivun astetta, sanon kahdeksan, saan tabletin ja ehkä kipupiikinkin. Leikkaus on kestänyt reilun tunnin, kaikki hyvin, kuulen. Olen vielä heräämössä tovin, saan lääkettä, hoitaja sanoo että olen epätavallisen kivulias.

Minut kärrätään osastolle. On soitettu omaisille että olen kunnossa. Huoneessa on kaksi iäkästä polvileikkauspotilasta, mies ja nainen, jälkimmäinen menossa kotiin. Saan taas lääkettä, ruokaa, kahviakin. Lapset soittavat, nukahtelen. Ennen iltaa tulee hoitajapari ja kertoo että pitäisi nousta pystyyn. Ajatus tuntuu mahdottomalta, mutta onnistun nojaamalla seisontatukeen, joka näyttää korkealta rollaattorilta.

Yö on täynnä omituisia painajaisia, tiedän kokemuksesta että huono olo johtuu­­­­­­ lääkityksestä. Toinen potilas kuorsaa, en pysty nukkumaan kunnolla koko yönä.

27. 8.
Aamu alkaa labrahoitajan visiitillä, tulee kaurapuuro ja aamukahvi. Lääkärin mukana saapuu myös kaksi pirteää fysioterapeuttia, harjoitellaan oikeaoppista sängystä nousua. Tärkeää on että jalka ei koukistu liikaa eikä tule kiertoliikettä. Minut kammetaan kyynärsauvoille. Huimaa ja heikottaa, matala verenpaine! mutta hetken päästä helpottaa.

Pääsen eroon pissakateederista, vessareissu onnistuu hoitajan avustamana. Päivällä otan reilut nokoset. Lisää lääkkeitä, ruokaa, kahvit. Fysioterapeutit tulevat taas, tehdään jo pitempi lenkki, nyt sujuu entistä paremmin. Kahdesti ennekin ole ollut kyynärsauvoilla, taito on tallella. Uskallan yksin vessaan.

Naapuri on puhelias, hän kertoo polvileikkauksesta ja monista muistakin vaivoista, joita on elämänsä aikana kokenut. Iltasella saamme taas uuden huonetoverin, mies on hauska veikko virkoamassa anestesiahuuruissa. Juttuseura potilashuoneessa piristää, mutta seuraavan yön kuorsausduetto on viedä minulta viimeiset hermot.

Korvatulpat eivät auta, lopulta pyydän unilääkkeen ja torkun jotenkuten aamuun.

28. 8. Kotiutuspäivä

Lääkäri kiertää tänäkin aamuna, kertoo että pääsen kotiin kuten oli tiedossa. Täällä ei turhaan makuuteta ihmisiä hospitalisoitumassa.  Ohjelmassa on vielä kävelyharjoituksia, portaiden nousua ja laskua kyynärsauvoilla. Opastus on todella hyvää. Aikaisemmin olen pelännyt mennä portaita alas sauvoilla koska en ole hallinnut oikeaa tekniikkaa.

Kylvettäjä tulee, pääsen suihkuun, olo tuntuu ihanalta, hoitaja laittaa puhtaan siteen ja kertoo että leikkaushaava näyttää siistiltä.

Saan hoitajalta kirjallisia ohjeita lääkkeistä ja jälkitarkastuksista. Tärkein lääke on särkypillereiden lisäksi veritulppaa ehkäisevä verenohennuslääke. Huokaisen helpotuksesta ettei tarvitse jatkaa pistoksilla kotihoidossa.

Invataksi tulee, kuljettaja auttaa minulle kengät jalkaan, nostolaitteella pääsen taksiin ja istumaan lonkkatyynylle. Soitan pojalleni, joka on luvannut olla vastassa kotona.

Tulemme perille, pääsen lepäämään siksi aikaa kun omaishoitaja tekee apteekki- kauppa- ja kirjastoreissun. Lääkkeissä on ollut jotain häikkää, mutta lopulta kaikki on selvinnyt ja hän palaa asioilta.

Huomaamme monia käytännön asioita, joita pitää järjestää. Turhat matot pois tieltä sängyn ja WC:n reitiltä. Koska en saa kumartua, nostamme jääkaapista ruuat ylähyllylle ja tiskipöydän alakaappien roskikset pöydälle.  Poika asuu pari päivää luonani, tekee ruuan ja vahtii etten kupsahda yöllä vessareissulla. 

29. 8.

Ensimmäinen yö menee hyvin, saan nukuttua vaikka käyn neljästi vessassa, nestettä poistuu ja turvotus laskee. Haava on kyljen sivulla, selällään makaaminen ei satu ja tyyny jalkojen välissä tuntuu hyvältä. Olen pelännyt, että käännyn unissani haavapuolen kyljelle, mutta huomaan, että siihen ei ole mitään vaaraa, sen verran haava on arka.

Jalka ei ole varsinaisesti kipeä, ainoastaan turta ja voimattoman tuntuinen, en jaksa liikuttaa sitä juuri yhtään. Huolestun tästä, nyt pitäisi jo jumpata sängyssä. Pumppaan ahkerasti pohkeita, ei ole varaa saada veritulppaa. Nousen usein kävelemään sauvoilla pieniä kierroksia olohuoneen lattialle. Sängystä nousu ja makuulle laskeutuminen tuntuu vaivalloiselta. Välillä otan tunnin torkkuja, sairaalan valvominen maksattaa omaansa takaisin.

30. 8.

Tytär tulee käymään, pääsen suihkuun, side ei onneksi kastu kun vähän varomme sitä. Hiusten peseminen tuntuu taivaalliselta.
Saisin valmiiksi tehtyä ruokaa, mutta osallistun keittiössä jo vähän itsekin. Alan uskoa että leikattua jalkaa voi pitää maassa.

Nukkumisrytmi käy rutiiniksi, vessaan kolmen tunnin välein. Olen kyllä juonut vettä reippaasti, mutta silti syynä täytyy olla turvotus.

31. 8.

Jumppailen jo vähän enemmän sängyssä ja lattialla. Jalka tuntuu vielä voimattomalta, enkä onnistu nostamaan polvea ilmaan seisten, en myöskään liu’uttamalla jalkapohjaa sänkyä vasten.

Tähän asti olen ollut yöasussa, nyt yritän päästä päivävaatteisiin. Pikkuhousujen pukeminen käy työläästi pihdin avulla. Sukanvetolaite jättää hommansa puolitiehen. Huomaan että sukka täytyy vetää napakasti ylös laitteen yläosan yli.  Ihan lyhytvartiset sukat eivät käy laatuun. Hameen voi pukea pään yli, onneksi on vielä lämmin, ei tarvitse paljoa päälle. Tukevat kengät jalkaan, pitkävartinen kenkälusikka olisi tässä tarpeen.

Uskon jo pärjääväni yksin seuraavan yön, lähetän pojan kotiinsa.

Illalla menen jo omin nokkini kuistille. Naapuri tulee kyselemään vointia. Ihanaa että on vielä lämmintä, ulkoilma tuntuu taivaalliselta.

Vaatteiden riisuminen on yllättävän vaikeaa kun ei voi kumartua. Sukan saan pois pienen taistelun jälkeen kun nappaan poimintapihdillä kärjestä kiinni. Suihkussa käynti onnistuu kun pitää vesikalusteista kiinni. Kipulääkitystä menee vielä pari Panadol Fortea päivässä, yöksi puolikas Panacodia. Lääkkeet aiheuttavat ummetusta, yritän lääkitä sitäkin, huonolla menestyksellä.

Nukun taas hyvin, käyn vessassa ehkä kerran vähemmän kuin edellisinä öinä.

1.9.

Keittelen kahvit ja puurot  aamulla. Tehtävään kuluu aikaa kun pitää asemoida itsensä vähä väliä sauvoilla uuteen paikkaan. Istun syömään keittiön leikkuulaudan ääreen, ruokia ja astioita ei pysty siirtämään pöytään saakka. Ruokahalu on onneksi tallella.

Olen varannut ison pinon kirjoja ja dvd-elokuvia ajan kuluksi. Luen muutenkin paljon, joten uskoisin etten pitkästy kovin pahasti vaikka joudun olemaan kotinurkissa.  Lukeminen ei tosin suju kovin hyvin, huomaan väsähtäväni jo aamupalan jälkeen.

Päivätorkuista ei tule pitkät, köpöttelen sauvoilla, käyn aamupesut ja alan sonnustautua vaatteisiin. suunnitelmissa on mennä ulos. Yritän vetää verryttelyhousut jalkaan roskanpoimimispihdeillä, onnistuu pienen harjoittelun jälkeen.

Ulkona kierrän kerran pihan ympäri, matkaa ehkä 200 metriä.

2. 9.

Nyt viikko leikkauksesta.  Saan aamupalan tehtyä, sauva kaatuu kipeästi jalalle. Onnistun onkimaan sen ylös toisen sauvan avulla. Poika tulee tarkistuskäynnille ja tuo jääkaappiin täydennystä. Äkkiä iskee huono olo, päätä särkee, mutta se menee ohi parin tunnin levolla.

Iltapäivällä teen taas lähtöä pihalle. Kesken kaiken alkaa sataa ja joudun vaihtamaan mekon tuulihousuihin. Ne ovatkin verkkarien lisäksi ainoat pitkät housut jotka mahtuvat turvonnen takaliston ylle. Nyt ei kanneta huolta siitä miltä näyttää. Huomaan että pukemiseen on kulunut aikaa yli puoli tuntia.

Pihalla kävelen naapurin kanssa jo muutaman kierroksen, mutta seisoskelu kylmässä viimassa saa lonkan särkemään.

2. viikko

Hetkellinen huono olo ei toistu ja mielialani on koholla. Siitä olen iloinen, koska olin pelännyt depression iskevän kuntoutumisaikana.  Jaksan jo lukea ja keskittyä tiedotusvälineisiin. Vieraita alkaa käydä, mikä tietysti virkistää. Yksi heistä joutuu hommiin, olen rikkonut vanhan kuumemittarin lattialle ja elohopean kerääminen on vaikea tehtävä. Menen myös senioritalomme päiväkahville, on mukava nähdä naapureita ja kertoa leikkauskuulumiset.

Yksi naapureistani sai keinolonkan pari kuukautta aikaisemmin, hän on kävellyt jo alusta saakka ilman apuvälineitä. Tiedän että minulla ei ole yhtä helppoa, koska oma kuntoni ehti mennä huonoon jamaan ennen leikkausta.

Vieraiden takia tulee istuttua enemmän kuin ennen ja siitä leikattu lonkka ei tykkää. Parin yön jälkeen on selkä- ja niskasärkyä, koipi on edelleen jäykkä halko aamusella. Alan jumpata niskaa ja hartioita varovasti, kivut häipyvät saman tien. Myös lonkkavoimistelu onnistuu paremmin, saan jo reiteen sen verran voimaa että jalka nousee maatessa koukkuun.

Kun kaksi viikkoa on kulunut leikkauksesta, menen invataksilla terveysasemalle poistattamaan haavan hakaset. Näen nyt reilun parikymensenttisen ompeleen ensimmäisen kerran. Uskon että se on siisti kun niin sanotaan. Nyt haavaa aletaan hoitaa suihkuttelemalla sitä pari minuutta joka päivä. Sen tueksi laitetaan haavateippi, jonka poistamiseen saan neuvon apteekkarilta, sitä kannattaa liottaa ensin reilusti suihkussa, jotta välttyy repimiseltä.

Toisen viikon lopulla olen tehnyt jo ensimmäisen ostosreissun ruokakauppaan, joka on puolen kilometrin päässä. Myyjä auttaa minua parilla ensimmäisellä kertaa koska en voi kantaa ostoskoria. Myöhemmin keksin koota tavarat muovipusseihin jotka kulkevat sauvojen kahvoissa. Paljon en voi ostaa kerralla ettei selkäreppu käy liian painavaksi. Kauppareissusta tulee jokapäiväinen rutiini ja sopivan mittainen kävelyreissu ulkona.

3. – 4. viikko

Nyt heittäydyn jo hurjaksi, uskallan ratikkaan ja kaupungin keskustaan. Käyn pari kertaa elokuvissa. Naapuri lähtee ensimmäisellä kertaa ”tohdittajaksi”. Ihan joka päivä en matkusta, kaatumisen vaara on aina olemassa. Apuvälinelainaamon lonkkatyyny on kovareunainen ja hankala kuljettaa mukana. Pakkaankin pari litteää puutarhatuolin istuintyynyä isoon olkalaukkuun. Siitä tulee mukavampi istuinkoroke ratikkaan ja elokuviin.

Saan lopulta lapsenlapseni vierailulle, 5- ja 2 – vuotiaat tyttärentyttäret, joita olen eniten kaivannut sairausaikanani. Tyttöjä on varoiteltu olemaan rauhallisesti, esikoinen muistaa sen, mutta pienempi ei jaksa hillitä jälleennäkemisen riemua vaan törmää vauhdilla kimppuuni ja pahoittaa mielensä kun ei pääse syliin. Mutta muuten meillä on mukavaa.

Pystyn jo tekemään kaikki jumppaohjelman liikkeet: sängyssä kohottamaan polvea ja lantiota, seisten nostamaan polvea melko ylös (ehkä 45 asteen kulmaan), viemään jalkaa taakse ja sivulle, nousemaan varpaille sekä venyttämään lonkankoukistajaa. Niska-hartiajumpan teen myös joka päivä. Kävelyä tulee vähintään tunti päivässä, kahdesti ulkona, ja jumppaakin yli tunti. Telkkaria katsellessa ja lukiessa voi samalla liikutella itseään.

Aluksi laihduin, mutta olen ruvennut huolehtimaan syömisestä paremmin ja paino on normaali.  Ruuan laittamisesta olen myös alkanut tykätä. Vähät kun on ilot, nauttii ihan arkisista touhuista. Teen mielelläni itse kaiken mihin pystyn, niin tulee liikuttua enemmän. Muilta tarvitsen apua enää siivouksessa ja pyykinpesussa. Pyykkitupa on naapuritalossa, joten vaikeinta siinä on kantaminen ja raskaat ulko-ovet. Siivouksen suhteen ei saa olla korkea vaatimustaso kun on muiden autettavana, kaiken ehtii sitten kun itse pystyy.

5. – 6. viikko

Turvotusta on edelleen leikatussa jalassa, samoin aika ajoin molemmissa nilkoissa. Jalka tuntuu välillä kipeähköltä reidestä ja aamusella nivustaipeesta. Päivän mittaan lihakset vertyvät. Iltasella tuntuu kutinaa ja pientä nipistelyä leikkaushaavassa. Olen edelleen väsynyt ja tarvitsen tunnin päiväunet. Lukiessa olen makuulla, mutta pumppaan siinä ahkerasti pohkeita. Istuminen tuntuu edelleen epämukavalta.

Arki on muuttunut sujuvammaksi. Haavaa ei tarvitse teipata, joten  ja tavallinen suihkussa käynti riittää. Olen huomannut myös uusia pikkuniksejä: alemmas pystyy kumartumaan kun vie jalkaa suorana takaviistoon. Kengän saa jalkaan kun nostaa polven koukkuun tuolille (taivutus polvesta, ei nivusesta)  ja auttaa sormilla kantapäästä. Samalla tyylillä voi kiskoa sukkaa ylemmäs tai rasvat kuivunutta kantapäätä. Alemmaksi voi kumartua, kun liu’uttaa leikkausjalkaa suorana taakse.

Särkylääkkeitä en syö enää juuri ollenkaan, korkeintaan menee yksi Panadol päivässä ja puolikas kolmiolääkettä yöksi jos siltä tuntuu. Maha on silti vielä kova ja lääkekään ei siihen juuri auta, tekee vain ilmavaivoja. Vessareissu on siksi kova ponnistus.

Pääsen käymään jo kauempanakin, matkustan bussilla lapsenlapsen synttäreille. Puolen päivän reissu
ottaa voimille, mutta on virkistysvaikutukseltaan sen arvoinen.

7. viikko

Olen jättänyt toisen sauvan pois liikkuessani ulkona, ja sisälläkin voin ottaa muutaman askeleen ilman keppejä.

Pääsen fysioterapeutin tarkastukseen. Hän toteaa että leikatun jalan lihaksisto on heikentynyt. Jumppaamista jatketaan osin entisillä liikkeillä, mukaan tulee muutamia uusia, osa nilkkapainon kanssa. Saan sähköpostiin harjoitusohjeen ja videon. Haavaa voi hieroa hyvin kevyesti sormenpäällä pienin liikkein ylös ja alas. Se estää arven kiristymisen.

Nyt on tavoitteena päästä sauvoista eroon kahden viikon sisällä. Sisällä pitäisi jo kävellä ilman keppiä. Fysioterapia jatkuu arvion mukaan kolmisen kuukautta. Lonkkaleikkauksen lopputarkastus on parin kuukauden päästä. Lopullisen tuloksen voi arvioida vasta vuoden kuluttua.

Olen helpottunut että toipuminen on sujunut hyvin ja että olen pystynyt omatoimisuuteen melkein alusta saakka. Olen todella kiitollinen hyvästä hoidosta, jota olen saanut osakseni tänä aikana. Toivon että julkinen terveydenhuolto toimii jatkossakin.

Muistan apuvälinelainaamossa kuulemani rohkaisevan lauseen: Jokainen päivä on eilistä parempi.

Mummelin leikkikalut